Ahdistusta havaittavissa?

Pientä levottomuutta on ilmassa. Vähitellen alan taas päästä käsiksi hommiin, mutta jostain syystä se tuntuu vaikealta. Poukkoilen vähän asiasta toiseen enkä oikein osaa keskittyä.

Eilinen palautekeskustelu meni ihan kivasti. Ei me sentään mitään positiivista kuultu taaskaan (voileipä-malli ihmiset!), muuta kuin "On tämä jo parempi kuin viimeksi, mutta..." Äänensävy ei kuitenkaan ollut niin tyly kuin edellisellä kerralla. Pahin tylyttäjä oli tosin (onneksi) poissa ja hyvä niin. Opettajille pitäisi myös välillä muistuttaa siitä, kuinka monta opintoviikkoa/pistettä kurssista saa. Ihan oikeasti, ei kahden opintoviikon takia kannata venyä ihan äärettömiin, kun on tähdellisempiäkin kursseja, niin kuin nyt vaikka tämä gradu. Ja minun organisoitavaksi ne parannukset jää kuitenkin. Onneksi koko roska esitetään muutaman viikon päästä ja pääsen vihdoin tuosta ryhmästä eroon.

Mutta gradu oi gradu. Miksi sen suunnitelman tekeminen on niin vaikeaa? Ehkä minua pelottaa sen esittäminen. Sitten se on julkista ja kaikki saa vapaasti lytätä aihetta ja tutkimusmenetelmää ja lähteitä. Telkkarin katsominenkin tuntui eilen tuskaiselta, kun siellä puhuttiin ilmastonmuutoksesta. Aina kun joku sanoi jotain, ajattelin: "Kuinkahan monesta lähteestä se on tarkistanut tuon asian? Pitäisikö minun tarkistaa ennen kuin uskon?" Voihan tiede ja kyseenalaistaminen!

Minulla on tällä hetkellä n. 40 lähdettä. Tuntuu koko ajan että lisää pitäisi haalia. Lisää perusteluja, lisää viitekehystä, lisää tietoa, lisää tutkijoita, lisää, lisää, lisää, lisää, lisää...

Alkujähmeyttä ilmassa

Eilen oli Bloggerin kanssa jotain häikkää, niin piti julkaista tuo edellinen postaus vasta tänään.

Nyt on tosiaan sitten paluu siihen (surullisen?)kuuluisaan arkeen. Hieman on keskittymisvaikeuksia. Kai se on ihan normaalia, että kestää hetki päästä taas kunnolla sisälle siihen mitä oli tekemässä.

Tänään on toinen palautekeskustelu siitä ryhmätyöstä mitä aiemmin kirosin. Näin siitä untakin! Taitaa jännittää... Vaikka ihan sama, en minä ala sitä uudestaan kirjoittamaan. Viilausta on aikaa tehdä kaksi viikkoa ja se on ihan ok, mutta jos ne sanoo, että puolet tekstistä on ihan kukkua niin pitäkööt tunkkinsa. Tulkoot huonompi arvosana, minulla on muutakin tekemistä kuin hinkata tuota artikkelia edestakaisin. Joku voisi sanoa, että minulla on huono asenne, mutta itse sanon, että tämä on helkutin paljon parempi asenne kuin se hikariluonne joka vei minut melkein hermoromahduksen partaalle nuorempana. Opokin sanoi ysiluokalla että saan vatsahaavan ennen kuin ehdin kolmekymppiseksi jos en hellitä. Onneksi hellitin :)

Aihevalintoja

Olisi mielenkiintoista tietää kuinka tarkkaan ihmiset miettivät mitä bloggaavat? Onko ajatuksena: "Ensi kerralla kirjoitan aiheesta x" vai "Mistähän sitä nyt kertoisi... Ai niin, tänään tapahtui jotain hauskaa!"

Itsellä tuntuu joskus olevan vaikeuksia kirjoittaa. Toisin sanoen tuntuu, ettei ole mitään kirjoittamisen arvoista sanottavaa. Sitten kun jotain keksii ja pääsee vauhtiin, alkaa tajunta syöttämään kaikkea muutakin asiaa. Joskus lisään ne postiin, joskus ajattelen kirjoittavani siitä ensi kerralla ja sitten unohdan yleensä koko jutun. Tulee mietittyä myös sitä, kuinka paljon aiheen vierestä haluaa kirjoittaa. Siis esimerkiksi kun minulla nyt aiheena on gradu (ja blogit), niin kuinka paljon kirjoitan tuosta etelänmatkastani? Tutkimukset tuntuvat kyllä tukevan havaintoa, että suurin osa bloggaajista kirjoittaa myös varsinaisen aiheensa vierestä. Ja itsehän sen rajauksen tekee. Ehkä minua edelleen vähän ujostuttaa kirjoittaa. Ajattelen ehkä liikaa lukijoita. Pelkään, että jos kirjoitan jotain tylsää, niin sitten kukaan ei jaksa enää lukea, enkä kirjoita ollenkaan, milloin ainakaan kukaan ei lue. Hankalaa :) Pitäisi vaan relata. Minun bloginihan tämä on.

Ai niin, Johanna kyseli tuolla aiemmissa kommenteissa vinkkejä blogitutkimuksen ja kasvatustieteiden yhdistämiseen. Muistan törmänneeni ainakin muutamaan artikkeliin, jotka käsittelivät blogien käyttämistä opetustarkoituksessa. Voisiko tuosta aiheesta saada irti jotain? En nyt tietenkään muista kenen tutkimuksia ne oli, oon lukenu jo niin paljon juttuja...

Huomenna odottaa taas paluu arkeen ja tutkimuksen pariin.

Lomalta paluu

Täällä ollaan taas. Lähes 30:nen celsiuksen lämpötilan pudotukseenkin alkaa jo tottua. Hassulta tuntui, kun lähtiessä oli vielä suht lämmin syksy ja tullessa olikin jo lumet maassa. On ne lentokoneet piru vie nopeita (lakkokaan ei ehtinyt meille vaikuttaa). Aamulla katselee auringonnousua Atlantin aalloissa kelluen (oli muuten hieno) ja illalla saakin jo sovitella talvikenkiä (onneksi ostin uudet jo ennen matkaa. Tennareilla on tyly kahlata hangessa).

Päätin antaa itselleni armonaikaa maanataihin asti (tulin keskiviikko-iltana), kunnes jatkan taas gradun parissa. Ensi viikolla viimeistelen tutkimussuunnitelman ja yritän kerätä rohkeutta siihen, että ilmoittautuisin myös esittelemään sen.

Pari päivää on mennyt jo siihen, että on lukenut kaikki nettijutut mitä tulee seurattua. En sentään niin addikti ole, että olisin jaksanut lomalla roikkua hotellin kolikolla toimivalla koneella (1€/15 min). Sisko siellä tais istua tunnin jos toisenkin. En myöskään saanut tuhlattua oikeastaan ollenkaan rahaa. Ostin yhden kaulakorun ja pari tuliaista. Keskityin enemmän ottamaan valokuvia. Olen yrittänyt kehittää viime aikoina itseäni tuossa lajissa. Yliopiston valokuvakerho vaan on sen verran elitistinen (sori vaan) ettei ne ota digikuvaajia. Kyllä minä ymmärrän, että on varmasti hienoa kehittää omia kuvia pimiössä, enkä soisi senkään taidon katoavan, mutta come on! Miksei uudet ja vanhat teknologiat voisi elää rinnakkain? Yhtälailla sitä voisi yhdessä harjoittella sommittelua ja valaistusta ym. No, olen opetellut itsekseni, luottaen ihan omaan taiteelliseen silmääni.

Meni vähän aiheen vierestä (mutta eikös ne blogit yleensäkin ;) Kiva kuitenkin olla taas kotona.

Loma

Blogi (ja gradu) hiljenee viikoksi, kun omistaja suuntaa etelän aurinkoon. Voikaa hyvin ja pukeutukaa lämpimästi, ettei tule syysflunssaa :)

Lankesin

Tällä viikolla gradututkimus ei ole kauheasti edennyt. Olen minä sentään kirjoitellut tutkimussuunnitelmaa.

Pieni katsaus yliopistourani alkuvaiheisiin (noin niin kuin alkoholinkäytön kannalta). Aloitin vuonna 2001. Kaksi ensimmäistä vuotta minut pystyi bongaamaan melkein jokaisista bilekuvista mitä oman killan bileistä oli otettu ja välillä vähän muidenkin. Kolmantena vuonna aloin jo vähän hiljentää, mutta silti vauhtia riitti ihan tarpeeksi. Sitten tuli kyllästyminen. Ei enää huvittanut. Naamat alkoivat vaihtua, uusia fukseja tuli eikä niihin enää tutustunut, kohta tuli semmoinen olo että vois keksiä jotain muuta. Minusta tuli vanha. Kaikki yliopistobileet on viikolla enkä minä enää jaksa siellä riekkua. En oikeastaan vaikka olisi viikonloppunakin. Baarissa käyminen ei ole enää niin siistiä, että sitä viitsisi tehdä ihan vain päästäkseen baariin. Nykyään olen valikoiva ja käyn valikoitujen kavereiden kanssa lähinnä yhdessä paikassa, mikä soittaa sitä musiikkia mistä oikeasti pidän.

Miten tämä kaikki liittyy mihinkään? Noh... Minun poikaystäväni/avomieheni on nyt fuksi. Hän aloitti juuri toisen tutkinnon suorittamisen (edellinen on ammattikorkeasta). Hänellä on innokkaita nuoria fuksikavereita. Lähdin keskiviikkona mukaan illanviettoon. Oli kivaa. Oli sovittu että mennään kotiin kun muut lähtee baariin. Joo niinhän se aina menee. Kun toinen innostuu niin en vaan jaksanut enää olla se joka nykyään syö terveellisesti ja elää kaikinpuolin säntillistä elämää. Ja kun se kuuluisa Onnelakin, jota kaikki niin hehkuttaa, on jäänyt näkemättä, niin päätin sitten, että kyllä tämä tätikin vielä jaksaa heilua. P-kele, antaa tulla vaan. I let my hair down. Kirjaimellisesti. Avasin ponnarin, avarsin kaula-aukkoa ja lisäsin huulipunaa. Sitten mentiin. Oli tequilaa. Oli tanssia. Kaikkea mitä yleensäkin.

Mitä jäi käteen? Onnela ei ollut sen ihmeellisempi paikka kuin muutkaan vastaavat ketkutusmestat. Kyllä citysinkut parin vuoden sisään keksivät taas uuden paikan johon sipsuttaa mustissa saappaissaan. Aamulla oli paha olo. Nuorempana krapulatkin oli hauskempia, kun soitteli vaan ympäriinsä ja päivitti illan tapahtumia. Mies kyseli miksi päästin hänet lähtemään. Torstai menikin sitten ihan makoillessa. Yritän tänään tehdä vähän extrahommia korvaukseksi.

Minä: "Hei, olen Liltie, 24-v ja kyllästynyt baareihin"
Ryhmä: "Hei Liltie!"

Top-40 (jatkoa edelliseen)

Blogilistan Top-40 -blogien sukupuolijakauma

Miehet: 9
Naiset: 24
Muut: 7

Naisten 24:stä 10 oli neuleblogeja.

Tasa-arvoiset bloggaajat?

Luin juuri (Amerikkalaisen) tutkimuksen, joka käsitteli sukupuolijakaumaa Blogistaniassa. Artikkelin mukaan suosituimpien, eli päiväkirjatyyppisten blogien kirjoittajista enemmistö on naisia ja teinityttöjä, kun taas miehet suosivat filtter-blogeja sekä k(nowledge)-logeja. Eli naiset kirjoittaa tunteistaan, miehet linkittää ja käsittelevät uutisia. No ei siinä mitään.

Asia joka pysäytti minut, oli väittämä, jonka mukaan miesten blogit saavat enemmän julkisuutta ja sijoittuvat korkeammalle erilaisilla top-listoilla. Tutkijat kävivät läpi muutaman kuukauden ajalta ei-tieteellisiä mainstream lehtiä, joissa oli käsitelty bloggaamista. Tämän (melko suppean) otannan mukaan n. 80% artikkeleissa mainituista blogeista oli miesten pitämiä. Kerrottiin myös, että perinteisesti miesten kirjoituksia arvostetaan enemmän kuin naisten ja sen takia suurin osa ns. A-listalaisista (eli suosituimmista blogeista) on miesten ylläpitämiä. Tätä en suostunut suoraan nielemään ja tein nopean otannan blogilista.fi:ssä.

Top-10 blogit:
Miehiä: 4
Naisia: 2
Muut (useita kirjoittajia tai ei tietoa sukupuolesta): 4

Top-20 blogit:
Miehiä: 6
Naisia:10
Muut (useita kirjoittajia tai ei tietoa sukupuolesta): 4

Tämän mukaan Suomi on blogien suhteen paljon tasa-arvoisempi maa kuin USA. Aivan terävimmässä kärjessä miehiä on niukasti enemmän kuin naisia, mutta kun laajennetaan otanta 20:een naiset menevät jo ohi. Ehkä teen vielä joskus paremmalla ajalle otannan top-100:sta.

Joka tapauksessa tästä tuli hyvä mieli. Onnistuin olemaan perustellusti eri mieltä tutkimuksen kanssa ja samalla osoittamaan, että Suomessa ihminen voi tulla kuulluksi sukupuolesta riippumatta :)

PS. Yksi syy siihen miksi Amerikassa miesten pitämät blogit saavat julkisuutta, voi olla myös se, että ns. sota-blogit ovat herättäneet siellä suhteellisen paljon kohua ja niiden pitäjät ovat lähes poikkeuksetta miehiä (eli Irakiin lähetettyjä sotilaita).

Lähdekritiikkiä

Lähteitä, lähteitä ja vielä lisää lähteitä. Lähteiden lähdeluettelosta löytyy uusia lähteitä. Välillä tuntuu, että noihin hukkuu ja miten ne ehtii kaikki lukea. Pitäisi itseasiassa koota noita johonkin yhteen ja laskea paljonko niitä tällä hetkellä on. Nykyisessä muodossaan lähteet ovat paperinivaskoina ympäri kämppää ja osa vielä printtaamatta koneella.

Mutta se vasta ärsyttääkin, kun löytää mukamas hyvän lähteen vaikkapa artikkelin lähdeluettelosta ja sitten sitä ei ole missään saatavilla muuta kuin dollareita vastaan. Grrrr, mokomat kapitalistiset pseudotieteilijät. No, kai sitä on tutkijankin saatava makkaraa leivän päälle...

Lupaan aloittaa tutkimussuunnitelman kirjoittamisen ensi viikolla. Tämän viikon piileskelen vielä tulostepinon alla.

Itsesensuuri

Tuon edellisen postin alkuosan olin kirjoittanut jo aiemmin, kun tämä mainittu väliarviointi tapahtui. Päätin kuitenkin jättää sen julkaisematta. Aamupäivällä alkoi taas keittää kun projektiryhmä perui ja teki sittenkin mieli vaahdota ja jatkoin kirjoitusta. Nyt hetkeä myöhemmin mietin taas oliko reaktioni ylimitoitettu.

On paljon helpompaa meuhkata jostain asiasta suullisesti. Silloin vastaanottaja yleensä tajuaa (ainakin jos on tuttu) mikä osa tilityksestä on vain esimerkiksi stressiä ja väsymystä. Kirjoitettu teksti on kuitenkin vahvempaa. Eräs televisio-ohjelmien tekstittäjäkin sanoi, ettei käännä läheskään kaikkia kirosanoja, sillä ne voimistuvat entisestään kirjoitetussa muodossa.

Aloittelevan bloggaajan voi olla vaarallista avautua. Lukijat eivät tunne uutta kirjoittajaa juuri ollenkaan ja muodostavat mielipiteensä niiden tekstien perusteella mitä saatavissa on. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka paljon bloggaajat sensuroivat omia kirjoituksiaan, ei yksityisyyden takia, vaan siksi etteivät halua antaa itsestään huonoa kuvaa. Toisaalta ehkä lukijoita kiinnostaa lukea ihmisten pimeistä puolista. Ehkä meuhkaamisella saa jopa lisää lukijoita. Katsotaan.

Akateemista avautumista

Tämä kirjoitus ei nyt liity graduun. Syy siihen on se etten ehdi ajatella gradua kun pitää hoitaa yhtä toista koulutyötä. Se on ryhmätyö. Tähän mennessä olen ainoa joka on kirjoittanut siihen riviäkään. Siitä oli myös väliarvostelu. Työ murskattiin. Neljä yliopiston työntekijää (en tiedä niitten arvonimiä, mitä lie) istui rivissä ja etenkin yksi mollasi minkä kerkesi. Tuntui vähän ikävältä perustella esim. lähdevalintoja muka ryhmässä tehtyinä päätöksinä, kun tosiasiassa olin ainoa joka oli kyseiset lähteet edes lukenut.

Joillain lehtoreilla ym. on sellainen v-mäinen tapa antaa vain negatiivista palautetta, koska tiedeyhteisöön kuuluu toisten työn kyseenalaistaminen. Kaikki pitää perustella. OK, ymmärrän, mutta me emme ole tässä tekemässä mitään mullistavaa tieteellistä tutkimusta, vaan yksinkertaista kurssityötä josta saa opintoviikkoja/pisteitä. Oletteko koskaan kuulleet "voileipämallista" jossa ensin kerrotaan jotain positiivistä, sitten annetaan kritiikki ja lopuksi vielä sanotaan jotain positiivistä? En vaan millään usko ettei siinä meidän työssä ollut YHTÄÄN mitään hyvää. Sen sijaan meille sanottiin "En ymmärrä miksi kukaan haluaisi lukea tätä teidän artikkelianne." Joo en minäkään. Ei minua kiinnosta itsekään lukea sitä. Koulussa nyt vaan joutuu välillä tekemään asioita koska on pakko. Luuliko se että me oikeasti kirjoitettiin se ihan huviksemme tai saadaksemme glooriaa tiedeyhteisössä.

Yliopistoilla on aina muutamia tyyppejä, jotka ei oo koskaan olleet oikeissa töissä vaan jääneet tänne pyörimään kahdeksikymmeneksi vuodeksi opettamaan ja tutkimaan. Jossain vaiheessa niillä on hävinnyt kosketus reaalimaailmaan. Niitä ei kiinnosta muu kuin omat ja kaverien väitöskirjat ja ne kuvittelee että kaikkien unelma-ammatti on joku tutkija.

Ei mua muuten niin ottais päähän, mutta taas vaan muu ryhmä perui tapaamisen jossa ois tehty tuota eteenpäin (seuraava versio pitäis olla parin viikon päästä valmis) On se kun eka ei vastata sähköposteihin, missä yrittää ehdottaa aikoja ja sitten ilmoitetaan edellisenä iltana, että ei tulla. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta. Kai minä sitten kirjoitan sen yksin. No sain minä soittamalla yhden ryhmäläisen huomenna tulemaan mun kanssa tekemään. Ehkä hylkäänkin sähköpostit ja alan soitella niin kaikkien on pakko ottaa kantaa.

PS. En minä yleensä ole tällainen päsmäröijä. Haluan vaan saada tämänkin kurssin suoritettua nyt kunnialla pois, niin että voi sitten edelleen kuvitella valmistuvansa keväällä. Ja kai sitä omassa blogissaan saa avautua miten haluaa :D (Taas minä ajattelen mitä lukijat ajattelevat... Merkillepantavaa!)